Aikuiskoulutuksen opettajan pedagogisten opintojen alkupuolella orientoiduimme opettajuuteen. Prosessin aloitukseen olimme kukin opiskelija miettineet osaltamme vastauksia seuraaviin kysymyksiin.

Orientaatiota opettajuuteen

1. Mikäli olet parhaillani /olet joskus toiminut opettajana/kouluttajana

Palauta mieleeni ensimmäinen toteuttamasi opetus -ja/tai koulutustilanne. Palaa ajassa taaksepäin ja eläydy silloiseen itseesi. Kirjoita kuvaus tilanteen kulusta, itsestäsi, valmistautumisesta siihen, tuntemuksistasi, kokemuksistasi.

En ole varma onko tämä aivan ensimmäinen toteuttamani opetustilanne, mutta tämä on kyllä jäänyt mieleen. Opiskelin silloin lastentarhanopettajaksi. Liikunnanopettaja oli järjestänyt meille opetuspaikaksi Juhannuskylä päiväkodin. Meidän oli parityönä suunniteltava lasten liikunnallinen tuokio ja toteutettava se. Molempien olisi ohjattava vuorollaan lapsia suunnitelman mukaan. Oman opiskeluryhmämme lisäksi paikan päällä oli tilannetta katsomassa myös liikunnanopettajamme ja lapsiryhmän työntekijät.

Minulla ja opiskelukaverillani oli sujunut yhteistyö aina hyvin ja niin se sujui nytkin. Jokainen pari oli saanut jonkin liikuntavälineen, jonka ympärille toiminta oli rakennettava. Oli muun muassa palloa, hernepussia, vanteita ja huiveja. Me saimme välineiksi pahvilaatikot. Meidän täytyi hommata ne vielä itse, koska eihän sellaisia päiväkodissa normaalisti ole tarjolla. Koimme suunnittelemisen hankalaksi. Minkä kokoisia laatikoita oikein pitäisi kerätä? Saadaanko kaikille samanlainen? Millainen laatikko toimii parhaiten? Miten me saamme ne paikan päälle? Miksi ihmeessä jotkut laatikot?

Kaihoisin mielin ajattelimme muiden välineitä, koimme ne paljon mielekkäämmiksi ja helpommiksi. Muutama kurssikaveri totesikin, että onneksi he eivät saaneet noita laatikoita. Kuulimme kommentteja: "Kuka niiden kanssa keksii mitään tekemistä!" Kysyimme opettajalta tarkennuksia laatikoiden käyttämisestä ja jopa mahdollisuutta vaihtaa liikuntavälinettä. Hän tyrmäsi ideamme vaihtomahdollisuudesta ja totesi tarkennuksissa: "Kyllähän sillä voi tehdä vaikka kuinka paljon eri asioita. Teidän on vain löydettävä ne itse."

Mietimme päämme puhki, miten laatikoita voi käyttää monipuolisesti liikkuen. Kehitimme huvipuistoteeman. Lainasin kirjastosta lp-levyn, josta äänitin kasetille posetiivimusiikkia. Laatikot olivat mukamas erilaisia huvipuiston laitteita, joista lapset kävisivät. Olisi vuoristorataa, tunnelia, piiloja jne. Miten loisimme innostuneen ja hauskan tunnelman? Miten saisimme homman etenemään jouheasti?

Hankimme kaupoista laatikoita. Jouduimme ottamaan tarjolla olevia laatikoita ja ihan samanlaisia ei ollut koko sakille tarjolla. Minä ja parimme tarvitsimme toki vielä kooltaan vähän isommat laatikot, että mahtuisimme näyttämään niiden kanssa toiminnan ja toimimaan itse. Mietimme laatikkojen kokoa. Yritimme etsiä sellaisia, jotka soveltuisivat parhaiten alle kouluikäisille lapsille. Parini sai onneksi käyttöönsä auton, joten laatikoiden kuljettaminen päiväkotiin onnistui suhteellisen vaivattomasti. Olin ennättänyt kyllä miettiä jo sitäkin, miten saan kuljetettua ne bussissa.

Päiväkodilla olimme olleet yhden kerran aiemmin katsomassa yhden parin liikuntatuokiota. Tila ei ollut aivan vieras. Tiesimme, että tilaa oli rajallisesti ja pahvilaatikkojen kanssa sitä olisi suonut olevan enemmän. Minä aloitin tuokion ja lähdin liikkeelle lapsiryhmän kanssa. Muistan jo alussa, kuinka osa lapsista koki laatikon kanssa toimimisen hankalana ja totesi isoon ääneen, että ei tykkää tästä ollenkaan. Joku sanoi, että en mää osaa, enkä mää halua tehdä näiden laatikoiden kanssa mitään ja jäi istumaan lattialle myttyyntyneen näköisenä. Mulla itsellä oli tosi tukala olla. Mietin siinä tilanteessa, että koko tämä homma räjähtää käsiin, enkä ole päässyt edes vielä alkuun. Tuskan hiki pukkasi pintaan. Tiesin, että minua tuijottivat sekä aikuiset että lapset. Toivoin, että kaikki olisi jo ohi tai minä saisin luovuttaa samalla lailla kuin lapset ja todeta, ettei tästä tule mitään. Sain jotenkin lapset liikkeelle ja toimimaan. Aina oli joku mutka matkalla ja joku ei halunnut tehdä mitään. Pelkäsin lasten kieltäytymisen etenevän ketjureaktiona. Olin onnellinen, kun vuoroon vaihtui parini. Istuin kädet täristen katsomassa hänen osuuttaan. Se jatkui samankaltaisena, mutta hän teki parhaansa.

Palautteesta muistan sen, että päiväkodin aikuiset ihmettelivät pahvilaatikkoa liikuntavälineenä. Eipä ollut heille tullut aiemmin mieleen käyttää sitä. Saimme kiitosta rauhallisuudesta, kärsivällisyydestä ja ohjeistuksesta. Oman opettajan kommentteja en muista sanatarkasti, mutta hän olisi toivonut toimintamme olevan monipuolisempaa. Hän oli pitänyt liikuntahetkeä yksitoikkoisena. Hän kyllä totesi, että olimme kuitenkin keksineet jotakin. Laatikkojen koko suhteessa lapsiin ja niiden käsiteltävyys herätti keskustelua.

Päällimmäiseksi jäi kuitenkin ihan kammottava olo. Hetki oli ollut piinallinen. Onnistumisen tunteen sijaan tunsi lähinnä kiitollisuutta siitä, että oli vielä hengissä. Jotenkin toiminnasta tunsi häpeää ja riittämättömyyttä. Ajattelin, etten koskaan lähtisi enää tekemään lasten kanssa mitään liikunnallista ainakaan pahvilaatikkojen kanssa. Enää en koe pahvilaatikollista liikuntahetkeä niin kamalana, voisin lähteä tekemään sitä uudelleen. Kokemus ei ollut aikanaan itsetuntoa vahvistava, pikemminkin musertava. Keskustelimme kokemuksesta parimme kanssa. Mietimme yhdessä, miten olisimme voineet toimia eri tavoin, miten jatkossa mahdollisesti kannattaisi toimia. Kykenimme jopa nauramaan tilanteelle.

Ajattelen, että kokemuksena se on ollut kuitenkin merkittävä, koska se on jäänyt niin voimallisena mieleen. Jos kaikki menisi aina helposti ja putkeen, niin tämänkaltainen kokemus voisi olla vielä musertavampi. Itsestä voisi tulla myös epätodellinen kuva. Tämä kokemus on opettanut suhteellisuutta. Asiat voivat mennä myös pieleen ja aina ei onnistu. Siitä huolimatta kaikki ei ole kuitenkaan mennyt totaalisen pieleen, vaikka yksi suunnitelma ei toimi. Tuokio oli liikunnallinen, vaikka se ei edennyt odotustemme mukaisesti. Suunnitelmat eivät aina toimi odotusten mukaisesti. Syyt voivat olla moninaiset. Tässä tapauksessa liikuntaväline ei ollut meille ohjaajille eikä lapsille kovin tuttu. Molemmilla osapuolilla saattoi olla ennakkoluuloja pahvilaatikkoja kohtaan, vaikuttaen toiminnan kulkuun.

Jos olisimme saaneet tuon hetken jälkeen suunnitella uuden tuokion pahvilaatikoita käyttäen, se olisi ollut varmasti erilainen. Siinä olisi kiinnitetty huomiota niihin kohtiin, jotka eivät toimineet. Niihin olisi haettu variaatioita. Nuorempana en ollut mahdollisesti niin joustava toiminnanan uudelleen suuntaamisen suhteen. Koetin mahdollisesti liikaa pitäytyä suunnitelmassa, joka ei toiminut. En uskaltanut heittäytyä tuntemattomaan niin paljon kuin nyt.

2. Jatka oman opettajan työsi tutkimista kirjoittamalla itsellesi

• Mitä hyvän opettajan ominaisuuksia sinulla on (tarkastele asiaa sen perusteella, mikä on tämän hetkinen tuntumasi opettajan työstä)
• Miltä opetustyö sinusta tuntuu? Miksi?
• Minkälainen on ”minäsi” yhteisön jäsenenä?
• Mikä auttaa jaksamaan? Mistä iloitsen?
• Muuta itsellesi tärkeää…

Näen opettajan työn paljon laaja-alaisempana kuin vain opettamisena. Draamakasvatuksessa opettajasta puhutaan enemmän ohjaajana ja henkilökohtaisesti olen kokenut sen itselleni mielekkäämpänä terminä. Mielestäni enemmän ohjaan oppimaan kuin opetan oppimaan. Näen itseni opiskelijan rinnalla kulkijana, joka osaltaan ohjaa opiskelijaa löytämään oman suuntansa, kehittämään itseään tässä suunnassa ja pyrkimään eteenpäin suhteessa suuntaan. Haluan auttaa opiskelijaa löytämään oman toimijuutensa, aktivoida ja innostaa oppimaan. Pyrin eroon opettajana siitä, että oppilas on passiivinen tiedon vastaanottaja. Olen huomannut, että opettaessa ei kehity vain opetettava. Olen opetustilanteissa saanut itse kehittyä, joskus on tuntunut jopa siltä, että olen itse tainnut oppia jostakin hetkestä eniten. Tiedostan sen, että kaikille oppiminen ei ole aina mielekästä tai helppoa.

En halua rajata itseäni ihmisenä ammatillisella statuksella, vaan koetan pitää itseni avoimena ja laaja-alaisena persoonana, joka on valmis kohtaamaan vastapuolen ihmisen, ei pelkästään ammatin tasolla. Toki on hyvä tiedostaa oma ammatillisuus ja sen rajat. Opettaja ei ole kaikkitietävä, eikä hänen tarvitse yrittää vaikuttaa siltä. Opettaja on myös elinikäinen oppija, myös hän on edelleen itsekin mukana oppimisen prosessissa. Jokaisen ihmisen on tarve kehittyä edelleen sekä ihmisenä että ammatillisesti.

Opetustyö tuntuu minusta kiinnostavalta ja houkuttelevalta. Sen avulla minun on mahdollista viedä eteenpäin luovan toiminnan ilosanomaa. Itse olen kokenut löytäneeni luovan toiminnan kautta omimman itseni ja haluan osaltani mahdollistaa tämän tyyppisen kokemuksen muille.  Luova toiminta on opettanut minulle, että oppiminen on kokonaisvaltaista ja luen siihen mukaan myös kaikki tietoa vastaanottavat ja jäsentävät mielen toiminnot. (vrt. minun gradusta s. 35 Räsänen 2011 ja Anttila 2011) Opetustyössä olisi ymmärrettävä, että jokainen ymmärtää asiat omien merkityssuhteittensa kautta ja tämä on aina haaste, koska esiin voi nousta hyvin henkilökohtaisia merkityksiä. (vrt. gradustani ed. kohta.) Aiemmat kokemukset   elävät kerrostuneina kehossamme ja ne tuottavat osaltaan uskomuksia itsestämme ja meitä ympäröivästä maailmasta. (Liimakka 2011, 157.) (ks. graduni s. 7) Narratiivit, elämäntarinat ovat elintärkeitä oppiessamme yleisesti sosiaalisesta maailmasta ja erityisesti opettamisesta.  Ne ovat kuitenkin yksilöllisiä, valikoituja ja erityisiä. Elämäntarinat heijastelevat ensinnäkin osittain ja valikoidusti subjektiivisen tarinan ja itsensä rakentamisen tietoisuudesta, sekä toiseksi paikantavat kyseistä ajanjaksoa, antavat siitä kuvan. Tarina ei ole koskaan vain tarina, se tarjoaa lausunnon uskomuksista, moraalista ja arvoista. Tarinat sisältävät sanallista ja sanatonta viestintää. (Goodson 2013, 4,10–12.) (ks. graduni s. 8)

”Minäni” on mielellään yhteisön jäsenenä mukana. Pyrin kantamaan korteni kekoon. Pyrin rakentamaan osaltani yhteistoiminallisuutta ja olen valmis kehittämään sitä, sekä kehittymään mukana itse. Näen itseni aktiivisena toimijana. Tässä huonona puolena on se, että kuuluessani yhteisöön, jossa tilanne on toimimaton tai koen sen negatiivisena, yritän lähteä kehittämään sitä. Joskus olen joutunut irtautumaan sellaisen yhteisön jäsenyydestä, josta olen sairastunut itse.

Yhteisön jäsenenä oleminen ei ole aina kuitenkaan helppoa. Yhteisöön kuuluu erisuuruinen joukko ihmisiä, joilla on omat kokemusmaailmansa ja merkityssuhteensa. Tämän vuoksi yhteistoiminnallisuus voidaan nähdä hyvin moninaisena. Joillekin yhteistoiminnallisuus voi merkitä sitä, että hän kertoo miten toimitaan ja tämä myös toteutetaan. Toiselle taas yhteistoiminallisuus on sitä, että mennään muun joukon jatkona ja hengataan mukana. Joillekin riittää yhteisön jäsenyys, jotkut pyrkivät määrittelemään yhteisön jäsenyyden ehtoja, toiset näkevät yhteisön jäsenyyden riittämättöminä ja kritisoivat sitä, toiset taas lähtevät siinä vaiheessa kehittämään/muuttamaan toimintaa ja on niitäkin, jotka eivät ole halunneet alun perinkään yhteisön jäseniksi tai tahtovat syystä tai toisesta irtisanoutua yhteisön jäsenyydestä. Yhteisöt elävät, niillä on omia vaiheitansa, joita on hyvä jäsenenä tiedostaa.

Minua auttaa jaksamaan omat lapset. Vanhemmuus on asia, jota en voi laittaa tauolle tai siirtää toisille ihmisille. Heissä näen tulevaisuuden ja pyrin myös osaltani luomaan parempaa huomista. Olen onnellinen, että minä olen saanut heidät ja he kaikki ovat edelleen elossa.

Vaikeissa ja tiukoissa tilanteissa ajattelen, että kyllä tämä jotenkin selviää. Olen pyrkinyt myös antamaan kaikille tunteille tilaa. Ne saavat tulla ja olla. Niillä on oma viestinsä ja merkityksensä. Omassa elämässä on ollut suuria haasteita ja koen, että niitä ei voi aina välttää ja kiertää. Ne ovat osa elämää. Elämä ei ole tasainen pitkä suora, vaan välillä mutkainen ja kumpuileva matka. On luonnollista, ettei voi nähdä mitä on aina tulossa mutkan tai mäen takaa.

Minua auttavat jaksamaan arjen tuhannet pienet asiat. Kupillinen kuumaa kahvia, kissan kehräys, pulahdus avantoon, teatteriesitys, lintu ikkunalaudalla, käkkäräiset männyt, kävelyretki ystävän kanssa. Iloitsen, että elän, olen olemassa, saan tehdä ja kokea asioita. Iloitsen, että olen valinnut elämän.

Minulla on myös muutama todella hyvä ystävä, jotka auttavat minua jaksamaan. He tuovat minulle uutta näkökulmaa, tarjoavat hetken hengähdystaukoja, kulkevat rinnalla.

Itselleni on tärkeää, että minulla on myös ihan omaa aikaa. Silloin saan ajatella syntyjä syviä, pohtia asioita, kehittää ja innovoida, ihmetellä, ihastella, rentoutua, joskus surra (selvitellä tunteitani) tai ihan vain levätä. Luova ilmaisu- ja toiminta on itselleni tärkeää. Käyn katsomassa paljon teatteria, katson elokuvia, sarjoja tai dokumentteja, luen, kehitän ja koulutan itseäni luovan ilmaisun osalta. Itselleni on tärkeitä myös syväluotaavat, pohdiskelevat keskusteluhetket jonkun toisen samalla aaltopituudella olevan ihmisen kanssa.

3. Valitse esine, joka kuvaa kasvuasi opettajuuteen ja /tai opettajuuttasi tänä päivänä. Esine piti tuoda mukaan tunnille, jos mahdollista. Minä toin mukanani sipulin.

Minulle sipuli kuvaa etenkin kerroksia. Se on kasvanut hyvin kerrokselliseksi. Sipulin voi erottaa lukuisiksi kerroksiksi. Kerrokset kertovat kasvusta, muutoksesta. Vähän samaan tapaan kuin puun vuosirenkaat. Kahtia halkaistu sipuli paljastaa katsojalle kasvun tarinan. Siinä on nähtävissä kehityskaari.

Sipuli on elävä, luonnontuote. Se on jotain aitoa ja luonnollista. Se ei ole hajuton, mauton ja väritön, vaan oma aromikas, maukas, lisähöyste moneen ruokaan ja siitä saa jopa pääaterian halutessaan. Sipuli on terveellistä ja sisältää paljon terveyttä edistäviä ominaisuuksia. Kuoren alla sykkii sipulin sisin ja syvin olemus.

Sipulia pilkkova saa huomata, että sipulista vapautuu kuorittaessa entsyymejä, jotka voivat saada silmät vuotamaan eli niin sanotusti itkettää. Opettajuuteen kasvamiseen, kuten kasvuun yleensäkin kuuluu vaiheita, jotka eivät aina ole helppoja tai suju helposti. Vastoinkäymiset voivat itkettää. On kuitenkin muistettava sipulin muut hyvät ominaisuudet, joista pääsee nauttimaan kaiken vaivannäön ja muutaman mahdollisen kyyneleen jälkeen.

Sipuli on alkanut  kasvaa isommaksi pienestä siemensipulista. Pieni sipuli kasvaa suuremmaksi ja suuremmaksi. Lopulta se voi olla jättisipuli. Pienestä voi kasvaa jotain suurta.

Sipuli on paljon enemmän kuin ehkä osaamme olettaa.

Graduni:

Kurkikangas, A. 2016. "No enää draama ei ole mulle ”pakkopullaa...” Opiskelijoiden ja opettajien kokemuksia draamakasvatuksesta opetusmenetelmänä korkeakoulussa. Pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto. < URL: https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/99426/GRADU-1466664675.pdf?sequence=1> Luettu 13.2.2017.